Olen selvinnyt edellisestä paniikista. Jotenkin onnistuin rauhoittumaan ja ajattelemaan, että kaipa se exä pitää lapsista hyvän huolen. Kai se nyt niitä rakastaa, vaikka exällä olisikin joku yhden miehen excursio elämään meneillään.

Tänään alkoi eroryhmässä tuntua kahdenlaista puristavaa tunnetta. Ensinnäkin, suuri ihastukseni M, oli ihan toisenlainen kuin viimeksi eikä meidän välillä ollut minkäänlaista yhteyttä. Miten voi taantua teinivuosiin, yli 20 vuotta taaksepäin ja pahoittaa mielensä näin paljon siitä, että joku lähes tuntematon pojankloppi ei olekaan minusta kiinnostunut? Ihan kuin tässä välissä ei olisi pitää avioliittoa ja lähes 20 vuoden suhdetta, joka on juuri päättynyt. Suren enemmän tämän uuden potentiaalisen ihastuksen menetystä kuin ex-mieheni. Ja tunne on täsmälleen samanlainen kuin niin monta kertaa ennenkin kun on nuorena ollut ihastunut johonkuhun saamatta vastakaikua.

Ryhmässä oli ihan paska fiilis. Nolottaa, hävettää ja sitten surettaa. Se M on ihana, niin tautisen komea, että ihan melkein kyynel tuli silmään, että en saa vastakaikua. Ja tämä tietty nolottaa niin paljon, että johan tässä alkaa kyynelehtimään viimeistään. Se on mua ainakin 5 vuotta nuorempi, pahimmillaan lähes 10 vuotta, joten hävettää, että edes katselen sen ikäistä. Vanha läski täti. Miten tämä näin kääntyi? Vielä pari viikkoa sitten ihastuminen oli hauskaa, siitä sai virtaa enkä huolehtinut toisen osapuolen tunteista. Ja nyt rämmin itsesäälissä ja menettämisen tuskassa, vaikka en ole mitään menettänyt kun en ole mitään saanutkaan. Ja eikö nyt pitäisi surra enemmän ex-miestä?!? En sure, se enemmän pelottaa mua.

Tästä tuli toinen puristava tunne. Iski ihan kamala syyllisyys. Mä oon ollu niin kypsä ja vittuuntunut kaikkeen, että oon kohdellu exää tosi huonosti. En nyt, vaan viimeiset, hm, 10 vuotta. Ei ehkä ihan niin kauan, 5 vuotta... Sekin on vituttanut, ettei se oo pistäny hanttiin. Mä oon lisänny kierroksia ja se on väistelly ja livenny pois paikalta. Ja mä oon ollu entistä vittumaisempi. Miten se ei oo jättäny mua aiemmin?

Aivan paska paska paska olo. Oloa ei myöskään paranna se, että työhaastattelut, joissa kävin, eivät johtaneet mihinkään. Sopii päivän teemaan.

Apua! Mitä tehdä, jos huomaa, että on ollut idiootin kanssa!?!? Voi kun olisi nyt joku sellainen hyvä ystävä, jolle voisi soittaa myöhään illalla eikä tarttis pelätä että lapset herää ja vois marmattaa ja valittaa ja panetella niin paljon, että ei vituttaisi enää näin paljon.

En tiedä, onko exä muuttunut tällaiseksi ääliöksi tässä erohässäkässä vai onko se aina ollut tällainen enkä vain ole huomannut. Tänään oli esikoisen syntymäpäivä ja exän piti hakea hänet päiväkodista. Lisäksi olimme sopineet, että hän tulee auttamaan valmisteluissa puoli tuntia ennen alkua. Tai edes 15 minuuttia. No, ensimmäiset vieraat saapuivat eikä näy exää, ei apujoukkoja eikä päivänsankaria! Esikoisen ystävät, pikkuiset 3- ja 4-vuotiaat tytöt, olivat ihmeissään, kun mitään ei ole valmiina eikä päivänsankaria missään. Kuopus järjestää aina niin paljon härdelliä, että mitään pöydän kattamista tms ei voi tehdä, ellei joku silmäpari vahdi häntä samalla.

No, sitten lopulta lähempänä puolta kuutta, juhlat siis alkoivat viideltä, exä tulee tytön kanssa eikä mainitse myöhästymisestä mitään. Ei esimerkiksi pahoittele, että on myöhässä. Minä olen aivan raivona, mutta vedän henkeä, lasken sataan ja kysyn maltillisella ja ystävällisellä äänellä, että miten teillä noin kauan kesti. Exä ei vastaa mitään järkevää, vaan kohauttaa vain olkiaan ja että "oltiin vähän retkellä". Millä vitun retkellä!?!?! En sano ääneen, nielen vaan ja vastaan, että hmm. Tuo on juuri sitä tyypillistä vittuilevaa välinpitämättömyyttä, mihiin olen niin tottunut!! Tiedän, että se saa alkunsa siitä, että exä tuntee olonsa uhatuksi, ei oikein osaa puolustautua ja heittäytyy sen tähden tahalleen kusipääksi. Mutta eikä kohta nelikymppinen mies voi helvetti soikoon kasvattaa sen verran selkärankaa, että ei koe oloaan uhatuksi tullessaan tyttärensä syntymäpäiville eikä ainakaan myöhästy reippaasti!?!

Lisäksi kuulin lähtiessä, että exä on sairauslomalla eli hän ei ole edes tullut töistä hakemaan tyttöä, vaan sairastamasta. Ja koska oli jäänyt ruuhkaan kiinni, tarkoittaa se sitä, että hän ei ole tullut kotoaan sairastamasta, vaan luultavasti sieltä naisen luota. Voi vittujen vittu voi vituttaa!! Olkoon ihan rauhassa naisensa luona, ei se haittaa, mutta sen takia myöhästyy ja myöhästyttää tytön myös omilta synttäreiltään, niin voi perkeleen perkele. Ja mä oon eläny vuosikausia sellaisessa haavemaailmassa, että lapsilla olis ihan hyvä ja vastuuntuntoinen isä. Ei ihme, että on käynyt vähän arki voimille, kun totuus on toinen ja mä oon hikipäässä pitänyt kiinni jostain sellaisesta, mikä ei ole totta. Oma moka, tiedän, mutta kyllä se silti korpeaa.

Tämä ei ollut vain tällainen yksittäistapaus, näitä on vastaavia paljon, mutta nyt vasta jotenkin on alkaneet silmät avautua niille. Eilen kotona huomasin, että kuopuksella on pahannäköinen iso haava rintakehässä ja haavan alla mustelma. Soitin exälle, että mistä se on mahtanut tulla, kun lapset oli sen luona lauantaista sunnuntaihin eikä lähtiessä haavaa ollut. Exä ei tiedä. Oli kuulemma ehkä tullut, kun lapset olivat ukilla. Kukaan ei tunnu tietävän, mitä 1,5 vuotiaalle taaperolle on tapahtunut, vaikka rintakehässä on viisisenttinen haava ja pahannäköinen mustelma. Ainakin sen on täytynyt parkua, kun se on johonkin osunut, mutta kukaan ei tiedä.

Apua. Vielä hetki sitten pidin meitä hyvinä vanhempina, jotka todella välittävät lapsistaan, vaikka eroon nyt päädyttiinkin. Nyt en ole exän kohdalla asiasta enää varma, ja kun katson vähän taaksepäin, alan huomata, miten olen kannatellut molempia vanhempia pitkään. Nyt mieleen vain vyöryy erilaisia kohtauksia meidän arjesta ja menneistä kuukausista ja vuosista, jolloin exän osuus lasten kanssa on ollut lievästi sanottuna passiivinen. Enkä ole tätä nähnyt tai suostunut näkemään. Olo oli parempi silmät kiinni. Pelottaa, miten paljon tulee vielä pettymyksiä, kun olen elänyt niin kaukana totuudesta. Vedän nyt hetken henkeä, etten täysin panikoidu.

Tässä sitä taas ollaan. Viikko pulkassa, lapset palautettu tänne ja uusi viikko edessä. Mies muutti tällä viikolla vähän pysyvämpään vuokra-asuntoon, mutta ei senkään vuokasopimus kestä kuin kesäkuun loppuun. Eli sitten on taas lapsilla edessä muutto. Tai siis isän asunnon muutto, mutta onhan se heidän toinen kotinsa, joten siinä mielessä hekin muuttavat sitten uudestaan. Voi ressukoita. Niillä sitä muuttoa riittää, sillä meidän asunto meni kaupaksi juuri eilen ja me muutamme täältä viimeistään helmikuussa. Onneksi aikaa on tuo kolme kuukautta, muuten alkaisi iskeä paniikki.

Vielä on vaikea miettiä mitään uutta asuntoa, kun olen vielä hoitovapaalla eikä uutta työtä ole. Kävin tosin kahdessa haastattelussa, joista tuloksia odottelen ensi viikon alkuun. Jos ei silloin mitään kuulu, en ole jatkossa. Tavallaan ei harmittaisi, sillä en ole ihan valmis edes vielä menemään töihin. Haluaisin olla vielä pari kuukautta kuopuksen kanssa kotona ja totutella hoitoon pehmeästi, pari tuntia päivässä, kunnes varsinainen arki koittaa. Esikoinen on jo sopeutunut leikkikouluun, joten hänen arkeensa minun töihin meno ei paljoa vaikuta. Mutta siis en uskalla vuokrasopimusta mistään asunnosta tehdä, kun en tiedä tulevaa taloudellista tilannetta. Jos työ on hyvä ja palkka ok, niin voisin ottaa n. 1000 eur/kk maksavan asunnon, mutta jos pitää ajatella asumistukia yms, niin pitää tyytyä halvempaan.

Tällä viikolla eroryhmä oli puolessa välissä. Meillä oli harjoituksena pariharjoitus, ei siis pienryhmässä kuten yleensä. Parit oli jaettu etukäteen arpomalla ja minun parikseni tuli kuin itse M. Se oli ihanaa! En ole koskaan ihastunut hänenkaltaisiinsa miehiin aiemmin, mutta ehkä vuodet sen verran ovat minua muuttaneet, että aiemmat kapinalliset rentut eivät enää kiinnosta. Paritehtävässä meidän piti vuorotellen kertoa jostain kevyestä itseäkoskettavasta aiheesta siten, että ensin toinen ei kuuntele lainkaan ja sitten kuuntelee kiinnostuneena. Jännitti ja hermostutti, sillä inhoan kaikkea näyttelemistä, improvisaatiota yms ja olin tietty erityisen hermostunut, kun parikseni oli valikoitunut M. Mutta harjoitus oli mahtava! Ensinnäkin se, mistä M kertoi ja miten hän kertoi, oli ihanaa. Olisin kuunnellut vaikka maailman tappiin saakka. Ja aivan ihanaa oli, kun hän kuunteli minua. Olin kuin pieni hermostunut tyttö, joka hieman innoissaan mutta vähän takellellen yrittää kertoa ihanalla pojalle jotain itselleen tärkeää. Aluksi sanoin, että mitä jos alan itkeä, kun toinen ei kuuntele, hän vaan totesi, että sitten hän lohduttaa. Äänensävyssä oli lämpöä ja välittämistä, vaikka se osittain varmasti olikin vitsi. Tilanne on palannut mieleeni kuluvalla viikolla monta kertaa, sillä en ole saanut osakseni sellaista empatian määrää vuosiin. Se oli todella liikuttavaa ja pahensi tietenkin ihastumistani entisestään.

Lisäksi M oli jotenkin ihan innoissaan siitä, mitä kerroin ja sanoi sitä vielä ryhmällekin kun meillä oli palautekeskustelu. Että oli vaikea esittää välinpitämäntöntä, kun se mitä kerroin, oli niin mahtavaa. Ryhmän loppupuolella M katsoi minua silmiin vaivaannuttavan pitkään enkä osannut oikein reagoida siihen mitenkään. Lähtiessämme pohdiskelin ääneen, että saa nähdä, olenko saanut sakot, kun kiireessä jouduin parkkeeraamaan sakkopaikalle. M huikkasi perään, että älä huoli, ei siellä mitään sakkoja ole!

Tämä ihastuksen vatvominen ja yötä päivää miettiminen on ihan patologista! Tällaista on ollut viimeksi 20 vuotta sitten!! Käyn yhä uudelleen ja uudelleen läpi kaikkia tilanteita meidän välillä, joita muista, tai kaikkea mitä M on sanonut muille. Välillä olen ihan varma, että meidän välillä on jotain ja sitten taas putoan realismiin, että haloo, minä olen juuri täyttänyt 40 vuotta ja M on pahimmillaan minua 10 vuotta nuorempi! M kertoi jonkun synttärikakkutarinan, kun hän täytti 30 vuotta, josta kuulemma on jo jokunen aika. Tarinasta ei käy ilmi, onko siitä kuukausia, vuosia vai vuosikausia. Jos ikäeroa olisi vain jokunen vuosi, ei olo olisi näin puumalla. Tai jos olisin edes jotenkin erityisen nuorekas. Mutta en ole. Raskaudet ja kotonaolovuodet ovat löystyttäneet ja laiskistaneet ja rasittaneet kroppaani niin, että en ole nuoren näköinen, ole vähän pullukka ja varmaan näytän vielä vähän vanhemmalta kuin itse edes kuvittelen.

Mutta voi kääks. Miten voi joku olla niin ihana?!?! Kaikki mitä M puhuu, on jotenkin aitoa ja empaattista, olematta kuitenkaan yhtään velttoa tai nörttiä. Ja hän on rohkea ja uskaltaa heittäytyä. Eikä upeasta ulkomuodosta varsinaisesti ole haittaa. Nolottaa ihan älyttömästi, vaikka samalla liitelen innoissani pitkin pilviä. Enää en tyydy iloitsemaan tästä tunteesta, vaan minun on pakko alkaa toimia asian eteen. En voi antaa tämän lipua ohi, ottamatta selvää, onko tämä vain yksipuolista. Tietenkin on. Tai ehkä en ole niin kamala kuin luulen. Ehkä nuorempi mies voisikin ihastua. No ei tietenkään! Herää vanha täti-ihminen ja katso peiliin! Apua!!

Arki haukkaa päivästä ja voimista niin suuren osan, että en ehdi lainkaan päivittää tuntemuksia tai edes tapahtumia. Blogin aloittamisen jälkeen minulle on selvinnyt, että miehellä on uusi nainen. Kun keskustelimme erosta ja teimme yhteistuumin eropäätöksen, kysyin onko hänellä jo uusi katsottuna. Ei kuulemma ollut. Vai niin.

Nyt kuitenkin nainen on kuvioissa, hänellä on myös lapsi ja hänet ja lapsi on esitelty meidän lapsille. Lapset tietävät jo naisen nimenkin, jota minulle ei kerrottu. Paitsi nyt, kun esikoinen sen sanoi. Olin pari viikkoa vittuuntunut, loukkaantunut ja raivostunut. Nyt olen rauhoittunut ja vaikka edelleen vituttaa se, että miehen on ollut pakko tuoda tämä uusi nainen minun lasteni elämään näin lyhyellä aikavälillä, olen kuitenkin huomannut, että en ole naiselle mustasukkainen enkä haikaile miestä takaisin. Jossain määrin olen tällä hetkellä jopa iloinen, että mies on sellaisen löytänyt. Meillä ei tosiaan ole ollut kovin onnellinen parisuhde enää pitkään aikaan, joten en iloitsisi siitä, että mies ei olisi onnellinen.

Lasten puolesta harmittaa, että isä on nyt niin ihastunut, että ei aina huomaa lasten tarpeita eikä tajua, että ei lapsia kiinnosta isän uudet ystävät. He haluavat isän huomiota eivätkä isän uuden ystävän. Tähän en kuitenkaan voi mitenkään vaikuttaa, joten olen päättänyt, että en rasita itseäni asian ajattelemisella, vaan yritän parhaani mukaan luottaa miehen arvostelukykyyn ja siihen, että hän osaa pitää lapsistamme huolta. Tosin voi kysyä, että millainen miehen arvostelukyky oikein on, mutta ohitan senkin kysymyksen, koska energiani ei nyt kertakaikkiaan riitä miehen elämän pohtimiseen. Omassa on ihan tarpeeksi.

Mutta jaarin jaarin. Varsinainen kirjoittamishaluni tuli tänään siitä, että omituisia asioita liikkuu mielessä. Ei yhtään sellaisia, joita olisin kuvitellut, että vasta eropäätöksen tehneillä liikkuu. Tai mitä kirjat antavat ymmärtää. Tällä hetkellä en ole lainkaan surullinen, en kaipaa mennyttä, en kaipaa miestäni (tai eihän hän enää mun mies ole) tulevaisuuteen, en murehdi tulevaa. Mutta. Kaipaan seksiä. Luulisi, että se nyt olisi viimeisenä mielessä, kun on paljon isompiakin asioita mietittävänä. Mutta ei ole, vaan ihan on päällimmäisenä seksi. Saan kylmiä väreitä jokaisesta suutelukohtauksesta, mitä televisiosta tulee, olen katsonut vanhoja romanttisia elokuvia ja haaveillut rakastelusta.

Erityisen omituista tämä on minusta siksi, että meidän avioliittossa seksi on aina ollut todella pienessä roolissa. Toki seksiä on ollut, mutta se ei todellakaan ole ollut se voima, joka pitää meidät yhdessä. Ja viime vuosina, kun raskaudet ovat olleet vaikeita, synnytykset vielä vaikeampia ja sitten lapset pieniä, niin tuskin olen muistanut sellaista asiaa kuin seksi. Ja nyt ei ole miehen lähdöstä kuin kuukausi, niin kaipaan sitä. En miestä enkä seksiä hänen kanssaan, vaan intohimoa, suutelemista, rakastelua ihan jonkun toisen kanssa. Erokirjojen mukaan tämä kohta tulisi vastaan vasta paljon myöhemmässä eroprosessin vaiheessa. Mieleni ei ole tainnut lukea noita opaskirjoja.

Vähän ruoskin itseäni tästä ajatuksesta, sillä se tuntuu niin kevyeltä ja turhanpäiväiseltä verrattuna lasten huoltajuus- ja tapaamisasioihin ja asunnon myyntiin ja uuden etsimiseen verrattuna. Olisin todella vaarallista bileainesta tällä hetkellä. En ole baareissa notkunut aikoihin enkä tiedä, olisiko minulla edes mitään markkina-arvoa siellä, mutta tässä mielentilassa lähtisin yrittämään. Ja pakko tunnustaa, että ei baari-iskemiset minua kiinnostakaan, vaan olen hieman ihastunut yhteen eroryhmässä olevaan mieheen. Tätä en kehtaa ääneen kenellekään sanoa, mutta tänne voin sen kirjoittaa. Onko tämä joku suuri klisee vai wtf?!? Tätä en osannut odottaa eroryhmään mennessäni. Huomaan, että ajattelen häntä päivittäin ja vähän jännitän aina seuraava ryhmätapaamista. Rasittavaa on se, että en pysty olemaan ryhmässä täysin oma itseni, koska mieli pyörii ihan jossain muualla kuin annetuissa aiheissa. Ryhmä on kyllä antoisa ja onneksi jakaudumme aina pienryhmiin enkä ole joutunut hänen kanssaan samaan pienryhmään kuin kerran. Olo on kuin teini-ikäisellä ja ryhmässä ollessani tuskin muistan olleeni koskaan naimisissa. En aio asiasta hänelle puhua enkä muutenkaan mitenkään ilmaista tunteitani. Se olisi vain outoa, sillä olen häntä hieman vanhempi. Ja muutenkin.

Onkohan tämä jotain tilanteen pakenemista tai kieltämistä? Minua surettaa paljon enemmän ajatus ryhmän loppumisesta kuin siitä, että mieheni seurustelee toisen naisen kanssa. Toisaalta nautin tästä tunteesta, sillä se antaa uskoa siihen, että on mahdollista vielä joskus ihastua toiseen ihmiseen, ehkä jopa rakastua. Että vaikka olen ollut kuolleessa suhteessa niin pitkään, voivat ainakin hormoonit herätä eloon nopeasti, vaikka sydän ja pää eivät vielä ehtisikään mukaan. Jännityksellä ja pelolla jään odottamaan, mitä mieleni saa seuraavaksi mieleensä.

 

Puolinainen, keskeneräinen, hukassa, pihalla. Ajattelin kokeilla päiväkirjan kirjoittamista, mutta käsiala on nykyään niin huono, että ei siitä tahdo saada selvää ja kirjoitusvirheitä tulee ihan liikaa. Lueskelin ero-aiheisia keskusteluja ja blogeja ja siitä innostuin itsekin aloittaa kirjoittamisen. Kokeilla, auttaako tämä jäsentämään asioita omassa päässä, pääseekö kirjoittamalla eteenpäin.

Mietin myös hakeutumista terapeutin puheille tai kaiken kaatamista jonkun ystävän, tai useamman niskaan. Ajatus juoksee usein niin nopeasti, että en ehdi kirjoittaa sellaista vauhtia, ja siksi ajattelin, että puhuminen olisi helpompaa. Ehkä ongelma onkin juuri siinä, että ajatus juoksee liian nopeasti ja siksi poukkoilee ties minne, joten kirjoittamisesta voisi ollakin apua. Aika näyttää.

Tilanne on nyt tämä. Päätimme mieheni kanssa erota 1,5 kuukautta sitten. Avioliittoa on takana yli kymmenen vuotta ja yhdessäoloa lähes 20. Avioeroa haimme kuukausi sitten. Mies muutti pois yhteisestä kodistamme kolme viikkoa sitten. Olen täällä asunnossa nyt yksin lasten kanssa, kahden pienen alle kouluikäisen kanssa, esikoisen ja kuopuksen. Asunto on myynnissä, sillä meillä ei ole varaa jäädä tähän nykyiseen. Vuokra-asunto on haussa. Yhteishuoltajuudesta on ollut puhe, mutta mitään ei ole tarkasti sovittu. Käytännössä lapset ovat olleet minun luonani yhtä yötä viikossa lukuunottamatta.

Aluksi tunsin ahdistusta, sitten helpotusta ja jopa riemua. Nyt olen ymmälläni ja tunteiden käsittämättömässä vuoristoradassa. Välillä ahdistaa aivan tautisesti, välillä olo on turta tai seesteinen, välillä odotan innolla uutta elämää. Toisinaan pelottaa ja ahdistaa lasten puolesta, toisinaan vituttaa niin paljon, että voisin poksahtaa. Ilmeisesti täysin normaaleja tunnetiloja ja ajatuksia tässä vaiheessa, mutta se ei nyt paljoa lohduta.

Tänne aion koota tätä matkaa ja tuntemuksia ja yritän samalla mennä eteenpäin ja kasvaa, muuttua. Ihmisenä ja erityisesti naisena. En halua jäädä katkeraksi, elämään vittuuntuneeksi marttyyriäidiksi ja sekopäiseksi ex-vaimoksi, vaan haluan löytää jotain parempaa ja uutta. Ei naisen elämä voinut olla vielä tässä, vaikka nyt en osaa katsoa eteenpäin yhtään.