Puolinainen, keskeneräinen, hukassa, pihalla. Ajattelin kokeilla päiväkirjan kirjoittamista, mutta käsiala on nykyään niin huono, että ei siitä tahdo saada selvää ja kirjoitusvirheitä tulee ihan liikaa. Lueskelin ero-aiheisia keskusteluja ja blogeja ja siitä innostuin itsekin aloittaa kirjoittamisen. Kokeilla, auttaako tämä jäsentämään asioita omassa päässä, pääseekö kirjoittamalla eteenpäin.

Mietin myös hakeutumista terapeutin puheille tai kaiken kaatamista jonkun ystävän, tai useamman niskaan. Ajatus juoksee usein niin nopeasti, että en ehdi kirjoittaa sellaista vauhtia, ja siksi ajattelin, että puhuminen olisi helpompaa. Ehkä ongelma onkin juuri siinä, että ajatus juoksee liian nopeasti ja siksi poukkoilee ties minne, joten kirjoittamisesta voisi ollakin apua. Aika näyttää.

Tilanne on nyt tämä. Päätimme mieheni kanssa erota 1,5 kuukautta sitten. Avioliittoa on takana yli kymmenen vuotta ja yhdessäoloa lähes 20. Avioeroa haimme kuukausi sitten. Mies muutti pois yhteisestä kodistamme kolme viikkoa sitten. Olen täällä asunnossa nyt yksin lasten kanssa, kahden pienen alle kouluikäisen kanssa, esikoisen ja kuopuksen. Asunto on myynnissä, sillä meillä ei ole varaa jäädä tähän nykyiseen. Vuokra-asunto on haussa. Yhteishuoltajuudesta on ollut puhe, mutta mitään ei ole tarkasti sovittu. Käytännössä lapset ovat olleet minun luonani yhtä yötä viikossa lukuunottamatta.

Aluksi tunsin ahdistusta, sitten helpotusta ja jopa riemua. Nyt olen ymmälläni ja tunteiden käsittämättömässä vuoristoradassa. Välillä ahdistaa aivan tautisesti, välillä olo on turta tai seesteinen, välillä odotan innolla uutta elämää. Toisinaan pelottaa ja ahdistaa lasten puolesta, toisinaan vituttaa niin paljon, että voisin poksahtaa. Ilmeisesti täysin normaaleja tunnetiloja ja ajatuksia tässä vaiheessa, mutta se ei nyt paljoa lohduta.

Tänne aion koota tätä matkaa ja tuntemuksia ja yritän samalla mennä eteenpäin ja kasvaa, muuttua. Ihmisenä ja erityisesti naisena. En halua jäädä katkeraksi, elämään vittuuntuneeksi marttyyriäidiksi ja sekopäiseksi ex-vaimoksi, vaan haluan löytää jotain parempaa ja uutta. Ei naisen elämä voinut olla vielä tässä, vaikka nyt en osaa katsoa eteenpäin yhtään.