Tässä sitä taas ollaan. Viikko pulkassa, lapset palautettu tänne ja uusi viikko edessä. Mies muutti tällä viikolla vähän pysyvämpään vuokra-asuntoon, mutta ei senkään vuokasopimus kestä kuin kesäkuun loppuun. Eli sitten on taas lapsilla edessä muutto. Tai siis isän asunnon muutto, mutta onhan se heidän toinen kotinsa, joten siinä mielessä hekin muuttavat sitten uudestaan. Voi ressukoita. Niillä sitä muuttoa riittää, sillä meidän asunto meni kaupaksi juuri eilen ja me muutamme täältä viimeistään helmikuussa. Onneksi aikaa on tuo kolme kuukautta, muuten alkaisi iskeä paniikki.

Vielä on vaikea miettiä mitään uutta asuntoa, kun olen vielä hoitovapaalla eikä uutta työtä ole. Kävin tosin kahdessa haastattelussa, joista tuloksia odottelen ensi viikon alkuun. Jos ei silloin mitään kuulu, en ole jatkossa. Tavallaan ei harmittaisi, sillä en ole ihan valmis edes vielä menemään töihin. Haluaisin olla vielä pari kuukautta kuopuksen kanssa kotona ja totutella hoitoon pehmeästi, pari tuntia päivässä, kunnes varsinainen arki koittaa. Esikoinen on jo sopeutunut leikkikouluun, joten hänen arkeensa minun töihin meno ei paljoa vaikuta. Mutta siis en uskalla vuokrasopimusta mistään asunnosta tehdä, kun en tiedä tulevaa taloudellista tilannetta. Jos työ on hyvä ja palkka ok, niin voisin ottaa n. 1000 eur/kk maksavan asunnon, mutta jos pitää ajatella asumistukia yms, niin pitää tyytyä halvempaan.

Tällä viikolla eroryhmä oli puolessa välissä. Meillä oli harjoituksena pariharjoitus, ei siis pienryhmässä kuten yleensä. Parit oli jaettu etukäteen arpomalla ja minun parikseni tuli kuin itse M. Se oli ihanaa! En ole koskaan ihastunut hänenkaltaisiinsa miehiin aiemmin, mutta ehkä vuodet sen verran ovat minua muuttaneet, että aiemmat kapinalliset rentut eivät enää kiinnosta. Paritehtävässä meidän piti vuorotellen kertoa jostain kevyestä itseäkoskettavasta aiheesta siten, että ensin toinen ei kuuntele lainkaan ja sitten kuuntelee kiinnostuneena. Jännitti ja hermostutti, sillä inhoan kaikkea näyttelemistä, improvisaatiota yms ja olin tietty erityisen hermostunut, kun parikseni oli valikoitunut M. Mutta harjoitus oli mahtava! Ensinnäkin se, mistä M kertoi ja miten hän kertoi, oli ihanaa. Olisin kuunnellut vaikka maailman tappiin saakka. Ja aivan ihanaa oli, kun hän kuunteli minua. Olin kuin pieni hermostunut tyttö, joka hieman innoissaan mutta vähän takellellen yrittää kertoa ihanalla pojalle jotain itselleen tärkeää. Aluksi sanoin, että mitä jos alan itkeä, kun toinen ei kuuntele, hän vaan totesi, että sitten hän lohduttaa. Äänensävyssä oli lämpöä ja välittämistä, vaikka se osittain varmasti olikin vitsi. Tilanne on palannut mieleeni kuluvalla viikolla monta kertaa, sillä en ole saanut osakseni sellaista empatian määrää vuosiin. Se oli todella liikuttavaa ja pahensi tietenkin ihastumistani entisestään.

Lisäksi M oli jotenkin ihan innoissaan siitä, mitä kerroin ja sanoi sitä vielä ryhmällekin kun meillä oli palautekeskustelu. Että oli vaikea esittää välinpitämäntöntä, kun se mitä kerroin, oli niin mahtavaa. Ryhmän loppupuolella M katsoi minua silmiin vaivaannuttavan pitkään enkä osannut oikein reagoida siihen mitenkään. Lähtiessämme pohdiskelin ääneen, että saa nähdä, olenko saanut sakot, kun kiireessä jouduin parkkeeraamaan sakkopaikalle. M huikkasi perään, että älä huoli, ei siellä mitään sakkoja ole!

Tämä ihastuksen vatvominen ja yötä päivää miettiminen on ihan patologista! Tällaista on ollut viimeksi 20 vuotta sitten!! Käyn yhä uudelleen ja uudelleen läpi kaikkia tilanteita meidän välillä, joita muista, tai kaikkea mitä M on sanonut muille. Välillä olen ihan varma, että meidän välillä on jotain ja sitten taas putoan realismiin, että haloo, minä olen juuri täyttänyt 40 vuotta ja M on pahimmillaan minua 10 vuotta nuorempi! M kertoi jonkun synttärikakkutarinan, kun hän täytti 30 vuotta, josta kuulemma on jo jokunen aika. Tarinasta ei käy ilmi, onko siitä kuukausia, vuosia vai vuosikausia. Jos ikäeroa olisi vain jokunen vuosi, ei olo olisi näin puumalla. Tai jos olisin edes jotenkin erityisen nuorekas. Mutta en ole. Raskaudet ja kotonaolovuodet ovat löystyttäneet ja laiskistaneet ja rasittaneet kroppaani niin, että en ole nuoren näköinen, ole vähän pullukka ja varmaan näytän vielä vähän vanhemmalta kuin itse edes kuvittelen.

Mutta voi kääks. Miten voi joku olla niin ihana?!?! Kaikki mitä M puhuu, on jotenkin aitoa ja empaattista, olematta kuitenkaan yhtään velttoa tai nörttiä. Ja hän on rohkea ja uskaltaa heittäytyä. Eikä upeasta ulkomuodosta varsinaisesti ole haittaa. Nolottaa ihan älyttömästi, vaikka samalla liitelen innoissani pitkin pilviä. Enää en tyydy iloitsemaan tästä tunteesta, vaan minun on pakko alkaa toimia asian eteen. En voi antaa tämän lipua ohi, ottamatta selvää, onko tämä vain yksipuolista. Tietenkin on. Tai ehkä en ole niin kamala kuin luulen. Ehkä nuorempi mies voisikin ihastua. No ei tietenkään! Herää vanha täti-ihminen ja katso peiliin! Apua!!