Arki haukkaa päivästä ja voimista niin suuren osan, että en ehdi lainkaan päivittää tuntemuksia tai edes tapahtumia. Blogin aloittamisen jälkeen minulle on selvinnyt, että miehellä on uusi nainen. Kun keskustelimme erosta ja teimme yhteistuumin eropäätöksen, kysyin onko hänellä jo uusi katsottuna. Ei kuulemma ollut. Vai niin.

Nyt kuitenkin nainen on kuvioissa, hänellä on myös lapsi ja hänet ja lapsi on esitelty meidän lapsille. Lapset tietävät jo naisen nimenkin, jota minulle ei kerrottu. Paitsi nyt, kun esikoinen sen sanoi. Olin pari viikkoa vittuuntunut, loukkaantunut ja raivostunut. Nyt olen rauhoittunut ja vaikka edelleen vituttaa se, että miehen on ollut pakko tuoda tämä uusi nainen minun lasteni elämään näin lyhyellä aikavälillä, olen kuitenkin huomannut, että en ole naiselle mustasukkainen enkä haikaile miestä takaisin. Jossain määrin olen tällä hetkellä jopa iloinen, että mies on sellaisen löytänyt. Meillä ei tosiaan ole ollut kovin onnellinen parisuhde enää pitkään aikaan, joten en iloitsisi siitä, että mies ei olisi onnellinen.

Lasten puolesta harmittaa, että isä on nyt niin ihastunut, että ei aina huomaa lasten tarpeita eikä tajua, että ei lapsia kiinnosta isän uudet ystävät. He haluavat isän huomiota eivätkä isän uuden ystävän. Tähän en kuitenkaan voi mitenkään vaikuttaa, joten olen päättänyt, että en rasita itseäni asian ajattelemisella, vaan yritän parhaani mukaan luottaa miehen arvostelukykyyn ja siihen, että hän osaa pitää lapsistamme huolta. Tosin voi kysyä, että millainen miehen arvostelukyky oikein on, mutta ohitan senkin kysymyksen, koska energiani ei nyt kertakaikkiaan riitä miehen elämän pohtimiseen. Omassa on ihan tarpeeksi.

Mutta jaarin jaarin. Varsinainen kirjoittamishaluni tuli tänään siitä, että omituisia asioita liikkuu mielessä. Ei yhtään sellaisia, joita olisin kuvitellut, että vasta eropäätöksen tehneillä liikkuu. Tai mitä kirjat antavat ymmärtää. Tällä hetkellä en ole lainkaan surullinen, en kaipaa mennyttä, en kaipaa miestäni (tai eihän hän enää mun mies ole) tulevaisuuteen, en murehdi tulevaa. Mutta. Kaipaan seksiä. Luulisi, että se nyt olisi viimeisenä mielessä, kun on paljon isompiakin asioita mietittävänä. Mutta ei ole, vaan ihan on päällimmäisenä seksi. Saan kylmiä väreitä jokaisesta suutelukohtauksesta, mitä televisiosta tulee, olen katsonut vanhoja romanttisia elokuvia ja haaveillut rakastelusta.

Erityisen omituista tämä on minusta siksi, että meidän avioliittossa seksi on aina ollut todella pienessä roolissa. Toki seksiä on ollut, mutta se ei todellakaan ole ollut se voima, joka pitää meidät yhdessä. Ja viime vuosina, kun raskaudet ovat olleet vaikeita, synnytykset vielä vaikeampia ja sitten lapset pieniä, niin tuskin olen muistanut sellaista asiaa kuin seksi. Ja nyt ei ole miehen lähdöstä kuin kuukausi, niin kaipaan sitä. En miestä enkä seksiä hänen kanssaan, vaan intohimoa, suutelemista, rakastelua ihan jonkun toisen kanssa. Erokirjojen mukaan tämä kohta tulisi vastaan vasta paljon myöhemmässä eroprosessin vaiheessa. Mieleni ei ole tainnut lukea noita opaskirjoja.

Vähän ruoskin itseäni tästä ajatuksesta, sillä se tuntuu niin kevyeltä ja turhanpäiväiseltä verrattuna lasten huoltajuus- ja tapaamisasioihin ja asunnon myyntiin ja uuden etsimiseen verrattuna. Olisin todella vaarallista bileainesta tällä hetkellä. En ole baareissa notkunut aikoihin enkä tiedä, olisiko minulla edes mitään markkina-arvoa siellä, mutta tässä mielentilassa lähtisin yrittämään. Ja pakko tunnustaa, että ei baari-iskemiset minua kiinnostakaan, vaan olen hieman ihastunut yhteen eroryhmässä olevaan mieheen. Tätä en kehtaa ääneen kenellekään sanoa, mutta tänne voin sen kirjoittaa. Onko tämä joku suuri klisee vai wtf?!? Tätä en osannut odottaa eroryhmään mennessäni. Huomaan, että ajattelen häntä päivittäin ja vähän jännitän aina seuraava ryhmätapaamista. Rasittavaa on se, että en pysty olemaan ryhmässä täysin oma itseni, koska mieli pyörii ihan jossain muualla kuin annetuissa aiheissa. Ryhmä on kyllä antoisa ja onneksi jakaudumme aina pienryhmiin enkä ole joutunut hänen kanssaan samaan pienryhmään kuin kerran. Olo on kuin teini-ikäisellä ja ryhmässä ollessani tuskin muistan olleeni koskaan naimisissa. En aio asiasta hänelle puhua enkä muutenkaan mitenkään ilmaista tunteitani. Se olisi vain outoa, sillä olen häntä hieman vanhempi. Ja muutenkin.

Onkohan tämä jotain tilanteen pakenemista tai kieltämistä? Minua surettaa paljon enemmän ajatus ryhmän loppumisesta kuin siitä, että mieheni seurustelee toisen naisen kanssa. Toisaalta nautin tästä tunteesta, sillä se antaa uskoa siihen, että on mahdollista vielä joskus ihastua toiseen ihmiseen, ehkä jopa rakastua. Että vaikka olen ollut kuolleessa suhteessa niin pitkään, voivat ainakin hormoonit herätä eloon nopeasti, vaikka sydän ja pää eivät vielä ehtisikään mukaan. Jännityksellä ja pelolla jään odottamaan, mitä mieleni saa seuraavaksi mieleensä.